Preview: Ankeuttajien muotinäytös

Aloitin uuden tekstin, jonka nimi todella on Ankeuttajien muotinäytös. Minusta idea on outo jopa minun omakseni. Tekstistä piti tulla hilpeää huumoria, mutta jo alusta näkee, etä huumorinkirjoitustaitoni on yhtä olematon kuin aiemminkin. Ehkä minusta ei tule vitsikirjailijaa (ei sillä että haluaisin).

Azkabanin vankilan alimpiin kerroksiin ei tuulen ujellus tai vankien huudot kuuluneet. Ankeuttajat kerääntyivät sinne silloin, kun ne eivät partioineet vankilan kerroksilla, kuten ahkerat valtiontyöntekijät yleensä tekivät. Alhaalla oli ankeuttajien oma ei kovin pieni taukopaikka, jossa he hauduttivat kitkerää katkerojuomaa, jonka katkeron makuinen höyry maistui useimmille.

Tässä on enemmän sanaleikkiä ja kaupungin/valtiontyöntekijöiden dissaamista kuin huumoria, ja päättömämmäksi menee.

Rahiseva hengitys kaikui kiviseinistä, kun ankeuttajat keskustelivat omalla äänettömällä tavallaan. Kokeneemmat yksilöt neuvoivat nuorempia tovereitaan, ja muutamat katselivat kiinnostuneena seinälle ilmestynyttä viestiä. Koukeroita, jotka ilmaisivat pikemminkin tunteita, kuin sanoja oli ihmisen mahdoton ymmärtää, mutta ankettajalle ne olivat täysin selkeitä.

Jep, erittäin epä-ankeuttajamaista. Täysin OoC:tä ja tyhjänpäiväistä löpinää. No, seuraavassa on pahempaa:

Pieni pilkahdus riemua kertoi, että tulossa oli jotain hauskaa, värikäs vivahde viittasi vaatteisiin, ja puhdasveriseen ylpeyteenkin liitetty häivähdys merkitsi muotia. Viesti oli selvä: tulossa oli muotinäytös, johon kuka tahansa saattoi osallistua, sillä tumma pistävä tunne, joka merkitsi suljettua ryhmää, puuttui.

Ja viimeisessä mennään enemmän kauhuvihjauksiin kuin huumoriin... mission humour.... no, ainakin juttu on päättömämpi kuin Melkein-päätön-Nick

Illan mittaan tieto levisi ja innokkaimmat – suurin osa oli nuoria ankeuttajia – alkoivat valmistautua. Tunnelman värikkyys maistui myös vanhemmille ja rauhallisemmille yksilöille. Oli selvä, että vangit pääsisivät katsomaan, jotta ankeuttajat saisivat oikean juhla-aterian naurua, riemua ja vapautuneisuutta.

Kun tähän lisää sen, että seuraavaksi tapetaan joku, "huumorikeitos" on valmis. Ehkä muotinäytöksessä on enemmän huumoria... Minua on kiehtonut ainakin havajilais-ankeuttaja (tosin kuollut, harmaa iho...) ja prinsessa kultakiharaperuukkeineen. Ai ja tietenkin kukkahattu ♥

Kissamainen tunkeutuja

Fandom: Bleach
Ikäraja: K-7
Genre: Humor, Romance
Pari: YoruSoi
Yhteenveto: Soin työhuoneeseen on päässyt… tunkeutuja.


A/N: Katselin ficlettejä haastetopaa ja siellä oli aiheena “Hyvä suunnitelma, huono toteutus”. Siitä sitten tämä lähti. En yleensä kirjoita/yritä kirjoittaa huumoria, joten olisi kiva tietää onnistuinko lainkaan.


Kissamainen tunkeutuja


Soi Fon jähmettyi työhuoneensa oven ulkopuolelle silmät vaarallisesti kiiluen. Joku oli hänen työhuoneessaan. Kukaan Gotei 13 jäsen se ei voinut olla, kaikki tiesivät, että kivulias kuolema olisi miellyttävä vaihtoehto, jos he jäisivät kiinni.

Hitaasti, päästämättä äännähdystäkään, hän veti miekkansa huotrasta. Sumebachin vapauttaminen paljastaisi hänet, eikä tunkeutujalle saanut antaa sekunninkaan varoitusaikaa. Hän kuunteli tarkkaan, paperien siirtelyä ja kellon helinää... Vakooja!

Vaati alle sekunnin riuhtaista ovi auki ja hyökätä. Teräs välähti ja halkoi… tyhjää ilmaa?

”Ei paha”, kehräsi tunkeilija takaansa ja 2. Divisioonan kapteeni käännähti ympäri ärsyyntyneenä tunnistettuaan äänen. Yoruichilla ei ollut mitään oikeutta tunkeutua hänentoimistoonsa.

Hetken he tuijottivat toisiaan, Soi ällistyneenä, Yoruichi huvittuneena. Nainen oli jotenkin onnistunut muuttumaan osittain kissaksi, osittain ihmiseksi, eli hänellä oli häntä ja kissankorvat. Kaulassa oli kaulapanta, jossa helisi pieni hopeinen tiuku.

”Mitä pidät, Soi? Lainasin yhtä lehdistäsi tätä varten” nainen iski silmää ja virnisti leveästi.

Soi punastui ymmärrettyään, mitä lehtiä hänen entinen opettajansa tarkoitti. Lehtiä, jotka hän oli piilottanut, jotta kukaan ei saisi tietää…

”Mu-mutta miksi? Tai siis… mitä?” hämmentynyt kapteeni sopersi ja painoi katseensa maahan ennen kuin hän ehtisi kunnolla huomioida, kuinka vähän Yoruichilla oli vaatteita.

”Nyaa… Ajattelin yllättää sinut ja kenties jatkaa hieman pidemmällekin” vihjailevasta äänensävystä ei voinut erehtyä. Hän kietoi kätensä nuoremman naisen ympärille ja nuolaisi tämän poskea kehräten kuin kissa.

”Olen töissä, Yoruichi”, Soi lopulta totesi kasvot punaisina. Hän tarvitsi lisää aikaa sulatella uutinen eikä taatusti voisi jatkaa hieman pidemmälle työpaikallaan.

Yoruichi sen sijaan näytti yllättyneeltä. Jokin yksityiskohta hänen nerokkaassa suunnitelmassaan oli tuntunut vähän…

”Tulen siinä tapauksessa illalla uudestaan”, hän lopulta ratkaisi ongelman totesi ja hyppäsi ikkunasta ulos ketterästi kuin kissa.

Soi ei ollut varma odottaisiko iltaa innolla vaiko kauhulla.


**

Fin

Kaksi virhettä kummittelemassa

Ikäraja: K-11
Genre: Romantiikkaa ja angstailua
Pari: Penelope/Fleur, Luna/Fleur

Disclaimer: En omista Pottereita enkä saa rahallista korvausta ficeistäni.
Yhteenveto: Fleur seurustelee enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Silti tietyt asiat muistuttavat vanhoista virheistä.

A/N: Pidän tästä tekstistä aika tavalla. Minusta Fleur on melkein yhtä mielenkiintoinen hahmo kuin Luna, joka on ehdoton suosikkini. (50 tekstiä aiheella Luna, 41 to go!) Olisi kiva kuulla myös muiden kommentteja, ja tämä on itse asiassa pölyttynyt bittiavaruudessa vain vajaa 2 viikkoa.



Kaksi virhettä kummittelemassa


Kymmenen aikoihin ministeriön kolmannen kerroksen kahvihuone täyttyi mystisesti noidista ja velhoista, jotka olivat saaneet tarpeekseen töistään. Fleur käveli huoneeseen Penelopen kanssa, mutta hän tuskin kuuli tyttöystävänsä sanoja. Vaaleahiuksinen nainen suunnisti kahvinkeittimen luo ja ihmetteli ties monettako kertaa, miksi ministeriön sydämessä olijästilaite. Hän tervehti työtovereitaan, ja istui pöydän ääreen.

Penelope puolestaan suunnisti omien ystäviensä luo. Työpaikalla kukaan ei tiennyt heidän suhteestaan, ja molemmat noidat olivat päättäneet pitää asian niin. Fleur ei välittänyt, vaikka kaikki saisivat tietää, mutta Penelope halusi pitää yksityiselämänsä salassa.

”Onko uutisissa mitään mielenkiintoista?” Fleur kysyi ohimennen mieheltä, jonka nimeä hän ei tiennyt. Miestä kutsuttiin Sammalmieheksi, eikä kukaan tuntunut tietävän hänen oikeaa nimeään. Kukaan ei myöskään tiennyt, mistä lempinimi oli peräisin, sillä mies oli tavallisen näköinen, keskipitkä ja mieleenpainumaton.

”Eipä mitään uutta. Murhia, raiskauksia, ilmoituksia kadonneista luudista ja lisäksi jästimaailman uusista keksinnöistä on yksi sivullinen juttua. Lovekiva on tietenkin kirjoittanut artikkelin. Tavallista tavaraa…”

”Niinkö?” Fleur esitti välinpitämätöntä, mutta hänen sydämensä jätti muutaman lyönnin väliin, kun Lunan nimi mainittiin.

”Jep, haluatko nähdä?”

”Miksikäs ei?” Fleur otti lehden vastaan ja avasi viidennen sivun, Lunan kirjoitus oli aina sillä sivulla. Tänään Luna oli kirjoittanut akromantelloista ja niiden elinympäristöstä. Viimeisellä rivillä hän ilmoitti vielä lähtevänsä Albaniaan selvittämään Rowena Korpinkynnen tiaran tarinan yksityiskohtia.

Penelope katseli häntä pöydän toisesta päästä, mutta Fleur ei kiinnittänyt tähän mitään huomiota. Kahvi oli jo jäähtynyt, toisin sanoen se ei ollut tulikuumaa, jolloin kitkerä maku tuli selvemmin esiin. Fleur tyhjensi kuppinsa ja nousi kaatamaan itselleen uuden ennen kuin lähti. Joka viikko sama kierre, eikä hän voinut murtaa sitä millään. Miksi hän olikaan rakastunut Luna Lovekivaan? Fleur muisti syyn hyvin, mutta kieltäytyi sanomasta sitä edes mielessään.

”Onko torstai tehnyt sinulle jotain, Fleur?” Penelope kysyi hänen takaansa, nainen oli ilmeisesti livahtanut ulos hänen perässään.

”Anteeksi?”

”Käyttäydyt aina erilailla torstaisin. Aivan kuin sinulla olisi jotain salattavaa.” Penelopen kasvoilta näkyi surua, aivan kuin nainen olisi heijastanut Fleurin tunteet kuin peili. Luna oli rakastanut torstaita. Luna oli myös lähtenyt torstaina. Miksi, Fleur ei halunnut tietää.

”Meillä kaikilla on jotain salattavaa, non?” Fleur asteli takaisin toimistoonsa jättäen Penelopen taakseen. Tänään hän ei jaksanut naisen uteluita menneisyydestään. Kyllä hänelläkin oli oikeus jättää menneisyyteen ne asiat, joista oli liian kivuliasta puhua. Fleur oli ratkaissut asian uppoutumalla töihin.

Hänen pöydällään odotti muutama uusi muistio, vaikka kahvihuoneessa ei ollut mennyt edes varttia. Lisäksi muistioiden alla lepäsi kirje, jonka koukeroisesta käsialasta hän tiesi heti, kuka oli sen kirjoittanut. Tietenkin tietämättömälle henkilölle kirjavavilla kuvioilla koristeltu kuori oli hyvä vihje.

Fleur laittoi kirjeen sivuun. Hän voisi vastata siihen myöhemmin. Juuri nyt hän ei halunnut muistaa ensimmäistä isoa virhettään siinä virheiden sarjassa, joka oli kuljettanut hänet ministeriöön paperitöihin.

**

Päivä valui tuskallisen hitaasti eteenpäin, vaikka Fleur lähti jo kahdelta. Hän oli saanut työnsä tehtyä ja valmistellut kansion seuraavan päivän veelaedustajan tapaamista varten. Hän juoksi bussiin, joka ajoi aivan hänen kotiovensa eteen. Julkisten käyttö oli tapa, jonka hän oli omaksunut Lunalta. Heillä oli ollut tapana hypätä bussiin tai junaan ja jäädä pois jollain puoliksi tuntemattomalla alueella, jolla he sitten kiertelivät.

”Et voi nähdä ihmeitä, jos et ole valmis astumaan tuntemattomaan”, Luna oli nauranut, kun he olivat juosseet aivan ihanaan antikvariaattiin suojaan sateelta. Kauppaa piti vanha rouva, joka tunsi jokaisen kirjansa ja oli osannut suositella molemmille luettavaa. Fleur oli myöhemmin käynyt siellä useasti, eikä vanhan rouvan vaisto koskaan pettänyt.

Hiljainen ikkunalasin koputus havahdutti Fleurin muistoistaan. Elise, Penelopen pöllö, huhuili hänen ikkunansa takana ja Fleur avasi ikkunan nopeasti. Pöllö pudotti rullatun paperilapun keskelle lattiaa ja jäi odottamaan vastausta nurkassa olevan vaaleansinisen lampun päälle.

Haluatko nähdä tänään?
- Penelope

Fleur nappasi kuulakärkikynän – yksi parhaimmista jästikeksinnöistä – ja kirjoitti nopeasti myöntävän vastauksen koristeellisella käsialallaan. Hän arvosti sitä, että Penelope jaksoi häntä, sillä monet eivät jaksaneet. Fleur ei avautunut murheistaan, miksi olisikaan, koska suhde toisensa jälkeen oli kariutunut? Tämä nykyinenkin päättyisi kyyneliin.

Hän halusi takaisin Lunan kanssa vietetyt päivät. Oli mukavaa herätä aamulla siihen, että kahvin sijaan oli tarjolla porkkana- tai kurkkumehua, vaikka hän silloin olikin kaivannut aamun kofeiiniannostaan. Penelope ei koskaan houkutellut häntä kävelemään sateisena päivänä puistoon kirkkaankeltaisen päivänvarjon alla, olkoonkin, että Fleur säästyi siten muutamalta flunssavirukselta. Luna oli ainakin hoivannut hänet kuntoon.

Perjantaisin ja lauantaisin he olivat tehneet yhdessä jotain, yleensä täysin mieletöntä. "Mutta miksi minä haluaisin olla kuin muut? Minä olen minä", Luna oli järkeillyt, kun Fleur oli kysynyt, miksi nuori nainen käyttäytyi toisella tavalla kuin muut. Kysymys oli pelottanut häntä etukäteen, mutta Luna ei loukkaantunut. Päinvastoin, hän halusi tietää, miksi Fleur halusi olla yksi muista.

Ehkä kuilu heidän välillään oli osoittautunut liian suureksi. Fleur muisti isoäitinsä käyttämän vertauksen apinasta ja kuusta. Apina näki veden pinnasta heijastuvan täysikuun ja palasi katsomaan sitä päivästä päivään. Täysikuu kiehtoi sitä, koska kuu oli tavoittamattomissa, etäinen ja salaperäinen. Eräänä päivänä apina kurotti sitä kohti ja putosi veteen. Se yritti uida, mutta kylmä vesi veti sen syövereihin.

Fleur oli aina ymmärtänyt apinaa, jonka hän oli kokenut omaksi kuvakseen. Pienenä hän oli todennut, että hän oli apina, koska hänessä ei ollut mitään erikoista. Edes veelaperimä ei ollut muuttanut hänen käsitystään – oli vaikea nähdä itsensä erikoisena, kun koko perhe oli täynnä kauniita veelanaisia. Kenties se myös selitti, miksi Fleur ei ikinä tullut toimeen äitinsä kanssa, sillä äiti oli edustanut hänelle kuuta, jotain mitä hän ei voinut saavuttaa.

Luna ei ollut nähnyt häntä kuuna, vaikka muut näkivät. Fleur oli sulkenut tunteensa pois, ne olivat jotain, mitä ei saanut näyttää. Kun hän ei välittänyt tunteistaan, niitä ei tarvinnut kohdata. Ihmiset sanoivat häntä Lunan lähdön jälkeen kylmäksi, saavuttamattomaksi.

Toinen suuri virhe oli ollut päästää Luna karkaamaan.

Kissamainen tunkeutuja

Fandom: Bleach
Ikäraja: K-7
Genre: Humor, Romance
Pari: YoruSoi
Yhteenveto: Soin työhuoneeseen on päässyt… tunkeutuja.


A/N: Katselin ficlettejä haastetopaa ja siellä oli aiheena “Hyvä suunnitelma, huono toteutus”. Siitä sitten tämä lähti. En yleensä kirjoita/yritä kirjoittaa huumoria, joten olisi kiva tietää onnistuinko lainkaan.


Kissamainen tunkeutuja


Soi Fon jähmettyi työhuoneensa oven ulkopuolelle silmät vaarallisesti kiiluen. Joku oli hänen työhuoneessaan. Kukaan Gotei 13 jäsen se ei voinut olla, kaikki tiesivät, että kivulias kuolema olisi miellyttävä vaihtoehto, jos he jäisivät kiinni.

Hitaasti, päästämättä äännähdystäkään, hän veti miekkansa huotrasta. Sumebachin vapauttaminen paljastaisi hänet, eikä tunkeutujalle saanut antaa sekunninkaan varoitusaikaa. Hän kuunteli tarkkaan, paperien siirtelyä ja kellon helinää... Vakooja!

Vaati alle sekunnin riuhtaista ovi auki ja hyökätä. Teräs välähti ja halkoi… tyhjää ilmaa?

”Ei paha”, kehräsi tunkeilija takaansa ja 2. Divisioonan kapteeni käännähti ympäri ärsyyntyneenä tunnistettuaan äänen. Yoruichilla ei ollut mitään oikeutta tunkeutua hänentoimistoonsa.

Hetken he tuijottivat toisiaan, Soi ällistyneenä, Yoruichi huvittuneena. Nainen oli jotenkin onnistunut muuttumaan osittain kissaksi, osittain ihmiseksi, eli hänellä oli häntä ja kissankorvat. Kaulassa oli kaulapanta, jossa helisi pieni hopeinen tiuku.

”Mitä pidät, Soi? Lainasin yhtä lehdistäsi tätä varten” nainen iski silmää ja virnisti leveästi.

Soi punastui ymmärrettyään, mitä lehtiä hänen entinen opettajansa tarkoitti. Lehtiä, jotka hän oli piilottanut, jotta kukaan ei saisi tietää…

”Mu-mutta miksi? Tai siis… mitä?” hämmentynyt kapteeni sopersi ja painoi katseensa maahan ennen kuin hän ehtisi kunnolla huomioida, kuinka vähän Yoruichilla oli vaatteita.

”Nyaa… Ajattelin yllättää sinut ja kenties jatkaa hieman pidemmällekin” vihjailevasta äänensävystä ei voinut erehtyä. Hän kietoi kätensä nuoremman naisen ympärille ja nuolaisi tämän poskea kehräten kuin kissa.

”Olen töissä, Yoruichi”, Soi lopulta totesi kasvot punaisina. Hän tarvitsi lisää aikaa sulatella uutinen eikä taatusti voisi jatkaa hieman pidemmälle työpaikallaan.

Yoruichi sen sijaan näytti yllättyneeltä. Jokin yksityiskohta hänen nerokkaassa suunnitelmassaan oli tuntunut vähän…

”Tulen siinä tapauksessa illalla uudestaan”, hän lopulta ratkaisi ongelman totesi ja hyppäsi ikkunasta ulos ketterästi kuin kissa.

Soi ei ollut varma odottaisiko iltaa innolla vaiko kauhulla.


**

Fin

Tuuleen sulavia savunhaituvia

Fandom: FMA
Ikäraja: K-7

Pari: Roy/Ed
Genre: Deathfic, Angst
Yhteenveto: Yksi oli noussut vastustamaan roihun lailla loimuavin silmin, vienyt nuoren miehen sielun mukanaan sotaan.

A/N: Maailma on jotakuinkin AU. Haasteena oli kirjoittaa jotain uutta, eikä slash (mies/mies parit) ole ihan minun vahvin lajini...

Tuuleen sulavia savunhaituvia

Vesi kasteli maailman utuisen savunharmaaksi, sulautti rakennukset toisiinsa, liotti värit naapurin vanhan rouvan puutarhasta, jätti ruusut ja liljat saman värisiksi. Lyhtypylväät kietoutuivat sameaan sumuun, yrittivät yllättää satunnaiset jalankulkijat ja autoilijat ilmestymällä esiin yht’äkkiä.

Nihkeä harmaus takertui terävin kynsin kankaaseen, häivytti punaisen värin, lannisti nuoren miehen synkän mielen. Kengät upposivat vesilammikkoon, syvään ja petolliseen. Huppu liimautui väljähtyneen kultaisiin hiuksiin.

Hän oli aina vihannut sadetta. Järkeenkäypää, tulesta ja vedestä tulee vain savua.


Kuja jatkui seuraavana, yhtäläisen vetisenä miinakenttänä, maahan valuneina unelmina keskellä köyhää asuinaluetta. Kolmas, neljäs, viides (kuka niitä jatkoi laskea?) kuja päättyi hapertuneeseen aitaan, puuttuvien lautojen takaa paljastui toinen maailma.

Nuorukainen livahti karhean puun takertuessa takkiin, päästä irti! Raskas potku vavisutti aitaa, mutta puu ei kiusallaan antanut periksi. Kangas repesi, punaharmaa kaistale jäi liehumaan aitaan todisteeksi.

Aidan takana oli mudan valtaama niitty, kapea polku mutkitteli ylemmäs kumparetta, tähystyspaikkaa, josta näki kaupungin koko sumeudessaan ja kauheudessaan. Sodan riepottelemat rauniot itkivät kuolleiden hautana, hävityn sodan muistomerkkinä. Isvaalien verenhimo oli jättänyt jälkeensä, sade ei ollut sammuttanut verenhimon leikkiä.

Tämä maa on meidän, veren peittämä pitkä johtaja oli sanonut. Käsissä oli tatuointeja kuin käärmeitä kiemurtelemassa paholaisen käskystä.

Mitä yksi ihminen mahtoi? Yksi oli noussut vastustamaan roihun lailla loimuavin silmin, vienyt nuoren miehen sielun mukanaan sotaan. Tuli, kaiken korventavat lieskat ja räjähdykset karmiinin liityttyä vastarintaan, olivat jo sammuneet kauan ennen sadetta. Ne olivat nuolleet maata vain hetken.

Mitä tulta hallitsevasta miehestä oli jäljellä? Tuhkaa, tuuleen sulavia savunhaituvia, jotka katosivat nuorukaisen elämästä jättämättä edes kyyneliä jäljelle. Hän oli antanut kaiken, menettänyt kaiken.

Mitä meistä tuli, jää jäljelle?

***

Fin

Kosketuksen jättämä kaipuu

Ikäraja: K-7

A/N: Tosi vanhaa tekstiä, ja otsikkokin on vaihtunut pariin otteeseen. Sen lisäksi tämä taitaa olla ensimmäinen koskaan julkaisemani slash (mies/mies) teksti, vaikka tuota... No, hahmot eivät ole kaikkein tavanomaisimpia ^^

Kosketuksen jättämä kaipuu


Kruunukynttilän lepattava liekki maalasi varjoja jo valmiiksi hämärään huoneeseen. Varjot tanssivat seiniä kiertävillä kirjahyllyillä, kirjojen selkämyksillä ja kertoivat omia tarinoitaan. Pienen huoneen ainoaan ikkunaan muodostui hitaasti jäisiä kukkasia. Huoneen ilma oli kylmää, se sai hengityksen huuruamaan.
Huoneen rauhallisen äänettömyyden rikkoi vain hengityksen rahina, kun pimeässä erottuvat kaksi siluettia pysyivät liikkumattomina. Heitä olisi voinut kuvitella patsaiksi, niin liikkumattomia he olivat, ja näyttivät sulautuvan huoneeseen.

Pitempi heistä, väljään kaapuun pukeutunut mies liikautti päätään hieman. Hän katsoi liikkumatonta seuralaistaan pää kallellaan kuin miettien, mitä tehdä. Hänen kaapunsa hulmusi äänettömästi, vaikka huoneessa edes ilma ei uskaltanut liikahtaa painostavan tunnelman keskellä.

Hahmot katsoivat toisiaan haastavasti. Lyhyemmät miehen silmät kimmelsivät heikossa valossa, jonka raskas ilmapiiri tuntui näivettävän lähes olemattomaksi. Hän kohtasi pidemmän miehen hupun varjoihin kätkeytyneen tyhjyyden silmää räpäyttämättä.

Lopulta pidempi hahmo alistui, liikahti kohti lyhyempää miestä. Harmaat, kuolleet kädet koskettivat toisen kaljua päätä ja liukuivat niskaan. Liikkeissä oli varovaisuutta, hupun suojissakin pitempi hahmo varoi kumppaniaan, josta huokui vaarallisuuden aura.

Jäinen kosketus sai kylmät väreet vilistämään pitkin lyhyemmän miehen ihoa. Hän tunsi kylmät sormet ihollaan, ne polttivat jälkiä hänen vaaleaan ihoonsa ja veri pakeni hyytävän kylmyyden tieltä.

Pidempi hahmo kietoi kätensä omistavasti toverinsa ympärille ja heidän vartalonsa painautuivat yhteen. Jää kohtasi tulen, pelko pahuuden. He kaksi seisoivat huoneen paksulla matolla, jonka päälle oli muodostunut jäinen kuori.

Kylmä suu seurasi sokeasti miehen leuan kaarta painaen kevyitä suudelmia iholle. Hupun sisällä roihusi palava halu maistaa kiellettyä hedelmää, toisen miehen sielua. Huoneen toisessa päässä aiemmin liikkumattomana maannut käärme nosti päätään valmiina hyökkäämään, kuin vaistoten hahmon ajatukset.

Lopulta hahmo vetäytyi kauemmas, katosi huoneesta kuin taikaiskusta koleaan ulkoilmaan. Kylmyys, sade ja viima eivät häirinneet häntä.

Pimeään huoneeseen tulvahti lämpöä. Toinen mies katsoi silmät lasittuneina eteensä. Mielessään hän tunsi yhä toisen viileän kosketuksen kasvoillaan, kielletty kosketus oli polttanut häntä sisältä.

Huulet vain jäivät kaipaamaan kuolettavaa suudelmaa.

Kiellettyä suudelmaa.


***

Fin

Avioliiton karikatyyri

Olen saanut tästä sekä hyvää että huonoa palautetta, kuitenkaan en haluaisi muokata tätä, koska itselleni vuorosanojen puute oli juttu, josta halusin kirjoittaa tässä.

Disclaimer: Jos omistaisin Potterit, en opiskelisi.

Ikäraja: K-11
Genre: Angst
Pari: Ginny/Blaise
Yhteenveto: Ei avioliitto ole aina unelmien täyttymys.
A/N: Elikkä siis, kuuntelin Maria Arredondon kappaletta ja ideanpoikanen kehittyi mielessäni. ^^ Ekunkieliset sanat ovat kappaleesta.


Avioliiton karikatyyri


Me riitelemme, sovimme erimielisyytemme ja riitelemme pian uudestaan. Kierrämme loppumatonta ympyrää, jossa on vain häviäjiä. Kuinka me kaksi, niin erilaista ihmistä, saattaisimme elää yhdessä? Sinä olet villi ja vapaa, säännöt eivät koske sinua. Maailmasi on mustavalkoinen, etkä ymmärrä, mitä avioliitto merkitsee. Ainoa meitä yhdistävä tekijä on veri. Se on puhdasta, vaikka sinulle veren puhtaus ei merkitse mitään.

Tulet aamulla kotiin, jos tulet, ja oletat, että hyväksyn sen. Mitä siitä, jos haluat viettää aikaa ystäviesi kesken? Minä en pidä heistä etkä sinä pidä Malfoysta, Parkinssonista tai Nottista. Puhdasveriset suvut ovat mielestäsi ikävystyttäviä.

Joskus saattaa kulua päiviä enkä tiedä missä olet. En ole sokea tai typerä. Kun rakastelemme, näen muiden jättämät jäljet kaulallasi, rinnoillasi. En välitä niistä, sillä sinäkään et välitä merkeistä, joita et ole jättänyt tummaan ihooni.

Joskus rakastamme toisiamme, joskus vihaamme toisiamme. Kun kumpikaan ei tiedä, mitä tehdä, tanssimme loputonta noidankehää avioliiton muotokuvan ympärillä rukoillen, että kaikki muuttuisi normaaliksi.

Rakkautemme, jos meidän välillämme mitään niin pyhää on koskaan ollutkaan, on hajonnut kimalteleviksi pirstaleiksi, joita yritämme liimata kasaan lukemattomien rakastajien avulla. Kyllä me vielä löydämme kadottamamme, niin uskottelemme toisillemme. Kokeillaan vielä, niin sinä pyydät. Minä suostun, sillä tarvitsen rakkauttasi, hymyä aamulla, kevyttä suukkoa poskelle tai huulille kun lähden töihin. Tiedän, että sinäkin tarvitset minua.

Ginny, jos joskus olenkin rakastanut sinua palavasti, se on nyt vain kaukainen aavekuva. Totuus on yhtä todellinen kuin aave ja yhtä väistämätön kuin kuolema. Intohimo välillämme on hautautunut valheiden alle, rakkaus kuihtunut kuin viimeinen kukka ensilumen laskeuduttua maahan. Vain, koska annoimme sen tapahtua. Joskus niin kiiltävä tunne on pölyn peittämä vintille säilötty legenda, jota etsimme tietämättä mistä sen löytäisimme uudestaan.

Se on jossain siellä, jatka etsimistä, niin löydät sen.

Olemme karikatyyrin osasia, avioliiton irvikuvan hahmot. Muille näytämme maskein salatun kokonaisuuden, täydellisen avioliiton kuvan, jota muut voivat kadehtia. Pintakerroksen alta paljastuu virheitä, joita mikään ei peitä.

Olet vapaa kuin lintu, sinua avioliiton kahleet eivät ole koskaan pidätelleet. Vapaus on sinulle yhtä tärkeää kuin ilma, hyväksyn sen ja yritän jaksaa. Minullekin vapaus oli tärkeää, kunnes huomasin, että se maksaa liikaa, sinut.

Sinä satutat minua, jokainen toisen miehen jättämä jälki on kuin viilto sydämeeni. Kaikesta huolimatta syvällä sisimmässäni rakastan sinua, sydämeni ja sieluni ovat otteessasi. Päätän kokeilla jotain epätoivoista, jotain, mitä en olisi koskaan muulloin tehnyt.

Olen polvillani edessäsi, rukoilen. Tuhon partaalla ripustaudun sinuun, jumalattareeni. Emmekö voisi vain lopettaa näiden naamiaisten leikkimisen, hylätä kaiken vihan ja katkeruuden, joka erottaa meidät?

Annan naamioni pudota lattialle, olen alastomana edessäsi. Odotan tuomiotasi, toivoen, että kaikki paranisi.

“So the thought keeps spinning in my head
Can we drop this masquerade?”

***

Fin